Kiitos!

Lyhyestä virsi kaunis: lämmin kiitos kaikille äänestäjille luottamuksesta. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. 

Dressmann ja nappitakuu

Ostin tuossa taannoin (lue: ainakin yli vuosi sitten) miehelleni Dressmannista kauluspaitoja. Napinlävessä roikkui lappu, jossa oli maininta nappitakuusta ja tätä myös paitoja myynyt nuori nainen kehui. Käytännössä kuulemma tämä tarkoittaa sitä, että jos heidän paidastaan irtoaa nappi normaalin käytön seurauksena, paidan voi kiikuttaa takaisin liikkeeseen ja siellä joku ompelee napin paikalleen. "Voi kuinka kätevää'", ajattelin, koska en nimittäin ole napin ompelussa mikään mestari.

Viime viikolla koitti päivä, jolloin yhdestä paidasta oli ihan oikeasti nappi irronnut ja samalla myös kadonnut jonnekin. Tällä viikolla vein paidan liikkeeseen ja kyllä, nappitakuu oli edelleen olemassa. Nyt tosin kävi niin, että uutta nappia eivät suinkaan ommelleet tilalle, vaan antoivat uuden paidan. Olin tilanteesta hieman hämmentynyt, enkä tajunnut kysellä napin ompelun perään. (Jälkikäteen yrityksen nettisivuilta tarkistin, että todella lupaavat antaa uuden paidan tilalle, mikäli heidän kauluspaidastaan irtoaa nappi. Napin ompelusta ei ole mainintaa, joten ehkä olen aiemmin saanut väärää informaatiota.) Myyjä pakkasi uutta paitaa pussiin ja siinä samalla satuin kysymään, että mihin tuomani vanha paita nyt menee. Myyjä kertoi sen menevän roskiin. Siinähän sitten seisoin kysymysmerkkinä ja myyjä ilmoitti, että eiväthän he voi käytettyä paitaa enää myydä. Ehdotin, että voisin ottaa sen käytetyn paidan myös mukaani. Tämä ei taas käynyt, koska olin saanut uuden tilalle. Tokaisin tilanteeseen, että jos olisin tiennyt vanhan menevän roskiin, en olisi sitä sinne edes tuonut. Tilanteen aiheuttamaa hämmennystä kuvaa hyvin se, etten edes ymmärtänyt lykätä uutta paitaa myyjälle takaisin ja ottaa vain vanhaa mukaan.

Jäin tämän jälkeen miettimään, että tähänkö oikeasti on tultu? Nappitakuu tarkoittaa muuten ihan hyväkuntoisen paidan roskiin heittämistä. Sisäinen viherpiipertäjäni sai moisesta ihottuman. Kovasti puhutaan kestävästä kehityksestä, luonnon säästämisestä ja toisinaan myös eettisyydestä vaateteollisuudessa, mutta oikeasti käyttökelpoiset tuotteet päätyvät roskiin yrityksen antaman takuun ja kuluttajan turhamaisuuden vuoksi. Tavallaan turhamaisuuttanihan sen paidan liikkeeseen vein, kun kerran takuukin oli annettu.  Jäin myös tilanteessa miettimään, että mitä vaihtoehtoja roskiksen sijaan paidan jatkosijoittamiseen olisi ollut? Esimerkiksi sen olisi mielestäni voinut lahjoittaa vaikka Pelastusarmeijalle tai vastaavalle organisaatiolle, joka oikeasti toimittaa vaatteita niitä tarvitseville tai edes jotenkin hyödyntää niiden materiaaleja.

Tapauksen johdosta päätin, että jatkossa en enää vie nappitakuusta huolimatta paitoja, joista on nappi irronnut, vaan ompelen ne itse paikalleen. Lisäksi meinasin lähettää kyselyn ketjulle nykyisestä toimintamallista ja perusteluista sille.

EDIT 11.3.2013
Olen nyt kahdesti ollut yhteydessä Dressmanniin. Ensimmäisen kerran laitoin 30.10.2012 viestin nettisivuilla olevan lomakkeen kautta, johon en ole saanut vastausta tähän päivään mennessä. Toisen kerran laitoin sähköpostia aiheesta maajohtajalle 24.1.2013 ja siihenkään en saanut vastausta tähän päivään mennessä. Näistä tekijöistä johtuen olen vähitellen alkanut päättelemään, että a) palautteet eivät mene perille ja siksi niihin ei vastata tai b) ketjulla ei ole tapana vastata asiakaspalautteisiin. Jään  nyt hieman hämmentyneenä miettimään, että mitäs tästä eteenpäin.

Lpä-Hki-Lpä

Kävin tällä viikolla parturissa. (Kyllä, minä käyn omasta mielestäni parturissa, en kampaajalla. Mistä lie tulee se, ettei kampaaja sanana tunnu sopivan suuhuni kunnolla.) Parturi-kampaajilla on usein hyvä arsenaali kaikenlaisia lehtiä ja silloinhan on sopiva hetki lukea niitäkin julkaisuja, joita yleensä ei lue. Käteeni sattui Iiris-lehden syyskuun numero, jossa jumiuduin artikkeliin otsikolla "Raiteilla". Artikkelin oli kirjoittanut nainen, joka kuuden vuoden ajan oli käynyt päivittäin töissä Tampereelta Helsingissä junalla. Joitakin etäpäiviä kuukauteen mahtui, mutta pääpaino työstä oli Helsingissä.

Nainen kirjoitti jutussaan mm. aamuheräämisen vaikeuksista, ihmettelystä, jota kohtasi matkustamisensa johdosta, junassa tapaamistaan ihmisistä, kiintiöpaikkavaunusta, junien myöhästelyistä, asematutuista ja junassa nukkumisesta. Lisäksi hän oli haastatellut muutamia kanssamatkustajia. Otsikon alla olevassa tekstissä hän myös totesi, että matkustettuaan niin paljon, huomaa oppineensa jotain.

Miksikö kerron tämän kaiken täällä? Koska harva juttu tuntuu kolahtavan itseeni niin kuin tuo. Kuten nettisivuillani kerron, opiskelin toimintaterapeutiksi Helsingissä. Tuohon 3,5 vuoteen mahtui junamatkustamista pääradalla tuhansia kilometrejä ja lukemattomia tunteja. Huomaan myös itse oppineeni tästä kaikesta reissaamisesta jotain.

Lempäälän asemalla seistessä tulivat tutuiksi ne, jotka käyvät päivittäin Helsingissä töissä. Herääminen klo 4:50 ei ole koskaan helppoa, mutta kaikkeen tottuu. Torkkuvaunu klo 5:44 lähtevässä IC:ssä on yksi parhaista jutuista, joita junamatkustamisessa tiedän. Ainakin paluumatka kannattaa hyödyntää työskentelemällä. Kiintiöpaikkavaunuun haluaa mennä istumaan, koska siellä on niin hiljaista ja rauhallista. Junan penkillä voi hyvin nukkua istualtaan. Jatkuva matkustaminen aiheuttaa varsinkin Helsingin päässä jatkuvaa ihmettelyä. Tärkeää on ottaa paluumatkalle eväät. IC:n 6-vaunuinen junanrunko mahtuu kuulutuksesta huolimatta Lempäälän laiturille lähestulkoon aina. Pohjoisen yöjunan meneminen Lempäälän aseman ohi ennen aamun ensimmäistä IC-junaa ennustaa hyvin vahvasti myöhästymistä Helsingin päässä. Junan myöhästymisestä ei jaksa ottaa pulttia, sellaista on elämä. Ja kun tämä kaikki loppui valmistumisen myötä, en ollut lainkaan varautunut siihen mitä teen kaikella sillä ajalla, jonka siihen asti olin käyttänyt junassa istumiseen.

Tällä hetkellä minun ei tarvitse matkustaa pääradalla kuin joskus harvoin. Silti se saa edelleen aikaan tutun tunteen opiskeluajoilta: melkein kuin kotona olisi.

Otsikon Lpä on muuten VR:n lyhenne Lempäälästä. Älkää kysykö miksi se lyhennetään juuri noin.

Voihan vaalikone

Näin vaalien alla yksi jos toinenkin instanssi on julkaissut vaalikoneen, jossa ehdokkaat saavat kertoa mielipiteensä kotikunnan asioihin liittyen sekä asian vierestä. Niinpä minäkin olen päätynyt vastaamaan Ylen, Maikkarin ja oman kunnan vaalikoneeseen.

Vaalikoneeseen vastaaminen käy kyllä työstä, koska kysymykset ja vastausvaihtoehdot vaikuttavat kohtaavan hyvin tai sitten hyvin huonosti ja vastauksia olisi hyvä myös jaksaa perustella. Esimerkkinä "Uskon ydinperheeseen". Vastausvaihtoehtoina laaja asteikko, jossa toisessa päässä "täysin samaa mieltä" ja toisessa "täysin eri mieltä". Anteeksi tyhmyyteni, mutta mikä ihmeen kysymys tuo on ja miten se liittyy kuntavaaleihin? Ei ydinperhe mikään uskon asia ole. Kysymystä katsoessani tuli lähinnä sellainen olo, että siinä haetaan vastakohtia "konservatiivi-liberaali", mutta joka kuitenkin epäonnistui asettelullaan. (Huomasin kyllä, että kysymys oli sijoitettu arvoja mittaavan otsikon alle, mutta silti sitä jaksan ihmetellä.)

Yhdessä vaalikoneessa vastausvaihtoehdot oli esitetty likert-asteikon avulla: täysin samaa mieltä, jokseenkin samaa mieltä, jokseenkin eri mieltä, täyin eri mieltä. Keskellä ei osaa sanoa, jota ei kannata valita, koska silloin sitä ei vastaukseksi lueta. Siinähän sitten pohdin monen asian kohdalla, että olenko jokseenkin samaa vai jokseenkin eri mieltä. Ne kun kuitenkin tarkoittavat ihan eri asioita.

Hyviäkin kysymyksiä oli kaikissa vaalikoneissa ja pakko sanoa, että oman kunnan kone veti tässä voiton. Vain muutama kysymys ja kaikki täyttä asiaa. Niihin ei ehkä ollut helpoin vastata, mutta sai ainakin miettimään asioita monelta kantilta. Omaksi tappiokseni on pakko tässä yhteydessä lukea laiskasti perustellut mielipiteet. Jonkinlainen kisaväsymys iski tässä kohtaa ja jaksoin perustella vain yhteen kohtaan vastaukseni. Lupaan kuitenkin, että mikäli joku haluaa perusteluita tietää, kerron ne.

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että vaalikoneet ovat hyvänä apuna äänestäjälle varsinkin silloin, kun ei tiedä ketä äänestäisi. Tulevaisuudessa kuitenkin toivon kysymysten laatijoiden panostavan niihin entistä enemmän siltä osin, että niissä kysytään oikeita asioita epäolennaisuuksin sijaan. Jotenkin sitä toivoisi, että kysytään asioita niiden merkityksellisyyksien vuoksi, ei siksi, että saadaan äärimielipiteet esille asioista, joista niitä ei välttämättä edes oikeasti ole.

Toiminnallinen tasapaino (occupational balance)

Viime aikoina olen miettinyt toimintaterapian käsitettä toiminnallisesta tasapainosta (occupational balance) ja sen ilmenemistä ihmisten elämässä. Yksinkertaistettuna toiminnallinen tasapaino on sitä, että ihmisen elämään kuuluvat eri toiminnot kuten esimerkiksi lepo, vapaa-aika, työ ja itsestä huolehtiminen, ovat tasapainossa keskenään. Toiminnallinen tasapaino on jokaisella yksilöllinen, eikä kaikkia ihmisiä voi sen mukaan määritellä samaan muottiin. Tätä asiaa olen miettinyt siitä näkökulmasta, että miten yhteiskunnallisella tasolla pystyttäisiin huomiomaan kansalaiset paremmin. Edelleen vallalla vaikuttaa usein olevan näkemys, jonka mukaan 8h työtä, 8 h vapaa-aikaa, 8h lepoa takaa ihmiselle hyvän ja tasapainoisen elämän. Entä jos työntekijä pystyykin työskentelemään vain 4 tuntia esimerkiksi jostakin pitkäaikaissairaudesta johtuen? Tai joku haluaisi olla 10 tuntia töissä? Entä ikääntynyt, jolla menee päivästä tunnit siihen, että saa juuri ja juuri puettua, syötyä, käytyä wc:ssä? Entä ne, joiden päivät toistavat toisiaan vailla mahdollisuutta tai keinoja osallistua itselleen tärkeisiin toimintoihin? Missä tasapaino on näissä tilanteissa ja millä tavoin yhteiskunnan tasolla voitaisiin olla edistämässä sitä?  Näillä hajanaisilla ajatuksilla haluan herättää miettimään, miten oman elämäsi toiminnot ovat tasapainossa keskenään ja koetko nykyisen tilanteen hyväksi itsesi sekä läheistesi kannalta. 

Koukussa Hesariin

Hesari on saanut minut koukkuun. Tilasin heikkona hetkenä Hesarin digilehden kuukaudeksi kokeiluun ja nyt harkitsen vakavasti tilauksen jatkamista. Syynä tähän on melko onnistunut digilehden toteutus. Hesari teki sen, mihin ainakaan Aamulehti ei ole vielä pystynyt: digilehti, joka oikeasti on digilehti eikä vain näköisversio paperisesta. Lukiessa tulee fiilis lehden lukemisesta (mikä itselleni on tärkeää), mutta samalla lukeminen tabletilta on helppoa ilman että sivua tarvitsee koko ajan zoomata edestakaisin ja siirtyminen artikkeileiden välillä on helppoa. Miinuksena on se, että hääkuvat, risti-ilmoitukset ja vauvakuvat puuttuvat. Nämä kun vielä digiversioon lisäisivät, niin siinä olisi jo mielestäni hyvinkin pitkälti kaikki asiat kohdallaan. Tämän tyyppiseen digilehden toteutukseen soisin muidenkin lehtien siirtyvän. Toisilla on matkaa vielä pidemmästi digilehden hyvään toteutukseen. Paikallislehti Lempäälän-Vesilahden Sanomat myy kyllä verkkolehteä, mutta sen lukemiseen tarvitaan Flash-tuki.Virhe, iPadilla kun sitä ei pysty lukemaan.

Työurien pidentäminen ja mikä tässä kaikessa vaivaa mieltäni

Tällä hetkellä kovasti tuntuu olevan pinnalla työurien pidentäminen. Itseäni tässä keskustelussa vaivaa kaksi asiaa: a) oletetaan, että mikäli nuori ei mene opiskelemaan heti lukion jälkeen, hän ei myöskään tee välivuotenaan/vuosinaan mitään ja on vain yhteiskunnan elättinä, b) kukaan ei puhu siitä joukosta nuoria, jotka ovat jo eläkkeellä eivätkä ehkä koskaan ole päässeet työelämään kiinni.

Kohta a) jollakin tavalla jopa itseäni ärsyttää, koska olen kuulunut tuohon joukkoon. Lukiosta kirjoitettuani hain kyllä (kuten jokaisen kunnon nuoren ylioppilaan kuuluu) kouluihin kuitenkaan pääsemättä pääsykokeisiin. Siinä tilanteessa asia ei itseäni haitannut ja välivuosi tuntui mukavalta vaihtoehdolta. Tarkalleen näitä välivuosia taisi olla lukion jälkeen yhteensä 4,5 ja mielestäni yksikään ei mennyt hukkaan. Näin jälkikäteen ajateltuna en ylioppilaaksi päästessäni edes tiennyt, mitä oikeasti
haluan tehdä. Mikäli olisin silloin päässyt hakemaani kouluun, tekisin luultavasti tällä hetkellä itseäni kiinnostamatonta työtä. Välivuosien aikana itselleni selvisi, että toimintaterapia on se minun juttuni ja monen mutkan kautta tämän ammatin myös olen itselleni saanut. Kuitenkaan ilman noita vuosia en olisi ehtinyt tekemään niin monenlaisia töitä kuin nyt olen tehnyt, en hankkimaan motivaatiota opiskeluun enkä olisi saanut kokemusta elämästä niistä näkökulmista kuin nyt sitä omaan. En ole laskenut paljonko maksoin veroja vuosien varrella, mutta yhteiskunta ei elämääni silloin kustantanut. Koen myös, että on jossain määrin kohtuutonta ajatella nuoren ylioppilaan heti tietävän mikä häntä kiinnostaa. Tekemällä työtä kummasti se motivaatio ja ajatus opiskelujen suhteen herää eri tavalla kuin jos suoraan hakeutuu koulusta kouluun.

Kohta b) puolestaan on ajankohtainen siitä näkökulmasta, että puhutaan osatyökykyisten työllistämisestä. Tilastotietoa en nyt tähän kaivanut, mutta meillä on yhteiskunnassa suuri joukko niitä nuoria ihmisiä, jotka esimerkiksi mielenterveyssyistä ovat eläkkeellä. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole edes ehtineet tehdä töitä elämässään ennen eläkkeelle siirtymistään. Millä tavoin heidät saadaan yhteiskuntaan ja työelämään mukaan? Entä miten eläkkeelle siirtyminen ennalta ehkäistään etenkin nuorten kohdalla? Uskon itse siihen, että tulevaisuudessa työpaikoilla tarvitaan monipuolisempia ratkaisuja, jotta mahdollisimman moni pystyy tekemään töitä edes osan päivästä. Siihen taas työnantajat tarvitsevat myös sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden (konsultoivaa) apua, koska on myös jossain määrin kohtuutonta ajatella työnantajien pystyvän yksinään ratkaisemaan nämä tilanteet. Tässä voisi olla paikka jollekin uudelle toimintamallille, jossa tullaan byrokratian viidakosta aidosti auttamaan esimerkiksi paikallisia yrityksiä työllistämään kuntalaisia. Idea on vapaasti käytettävissä sille, joka haluaa lähteä viemään asiaa eteenpäin.