Lpä-Hki-Lpä

Kävin tällä viikolla parturissa. (Kyllä, minä käyn omasta mielestäni parturissa, en kampaajalla. Mistä lie tulee se, ettei kampaaja sanana tunnu sopivan suuhuni kunnolla.) Parturi-kampaajilla on usein hyvä arsenaali kaikenlaisia lehtiä ja silloinhan on sopiva hetki lukea niitäkin julkaisuja, joita yleensä ei lue. Käteeni sattui Iiris-lehden syyskuun numero, jossa jumiuduin artikkeliin otsikolla "Raiteilla". Artikkelin oli kirjoittanut nainen, joka kuuden vuoden ajan oli käynyt päivittäin töissä Tampereelta Helsingissä junalla. Joitakin etäpäiviä kuukauteen mahtui, mutta pääpaino työstä oli Helsingissä.

Nainen kirjoitti jutussaan mm. aamuheräämisen vaikeuksista, ihmettelystä, jota kohtasi matkustamisensa johdosta, junassa tapaamistaan ihmisistä, kiintiöpaikkavaunusta, junien myöhästelyistä, asematutuista ja junassa nukkumisesta. Lisäksi hän oli haastatellut muutamia kanssamatkustajia. Otsikon alla olevassa tekstissä hän myös totesi, että matkustettuaan niin paljon, huomaa oppineensa jotain.

Miksikö kerron tämän kaiken täällä? Koska harva juttu tuntuu kolahtavan itseeni niin kuin tuo. Kuten nettisivuillani kerron, opiskelin toimintaterapeutiksi Helsingissä. Tuohon 3,5 vuoteen mahtui junamatkustamista pääradalla tuhansia kilometrejä ja lukemattomia tunteja. Huomaan myös itse oppineeni tästä kaikesta reissaamisesta jotain.

Lempäälän asemalla seistessä tulivat tutuiksi ne, jotka käyvät päivittäin Helsingissä töissä. Herääminen klo 4:50 ei ole koskaan helppoa, mutta kaikkeen tottuu. Torkkuvaunu klo 5:44 lähtevässä IC:ssä on yksi parhaista jutuista, joita junamatkustamisessa tiedän. Ainakin paluumatka kannattaa hyödyntää työskentelemällä. Kiintiöpaikkavaunuun haluaa mennä istumaan, koska siellä on niin hiljaista ja rauhallista. Junan penkillä voi hyvin nukkua istualtaan. Jatkuva matkustaminen aiheuttaa varsinkin Helsingin päässä jatkuvaa ihmettelyä. Tärkeää on ottaa paluumatkalle eväät. IC:n 6-vaunuinen junanrunko mahtuu kuulutuksesta huolimatta Lempäälän laiturille lähestulkoon aina. Pohjoisen yöjunan meneminen Lempäälän aseman ohi ennen aamun ensimmäistä IC-junaa ennustaa hyvin vahvasti myöhästymistä Helsingin päässä. Junan myöhästymisestä ei jaksa ottaa pulttia, sellaista on elämä. Ja kun tämä kaikki loppui valmistumisen myötä, en ollut lainkaan varautunut siihen mitä teen kaikella sillä ajalla, jonka siihen asti olin käyttänyt junassa istumiseen.

Tällä hetkellä minun ei tarvitse matkustaa pääradalla kuin joskus harvoin. Silti se saa edelleen aikaan tutun tunteen opiskeluajoilta: melkein kuin kotona olisi.

Otsikon Lpä on muuten VR:n lyhenne Lempäälästä. Älkää kysykö miksi se lyhennetään juuri noin.